Erilaiset yhteisöt
Ihminen toteuttaa yhteisöllistä toimintaansa vaihtelevan kokoisissa ryhmissä, joihin hän katsoo olevansa osallisena. Pienin ryhmä tässä yhteydessä on perhe, tätä laajempana suku, heimo, kansa, kulttuurialue (esim. länsimaat) tai joissakin, varsin idealistisissa tapauksissa, myös ihmiskunta.
Sidosryhmissä yhteinen identiteetti muodostuu inklusiivisesti ja eksklusiivisesti. Inkluusivinen identifioituminen merkitsee tapojen, perinteiden, kielen ja kulttuurin omaksumista, sekä sitoutumista ryhmän yhteisiksi katsottuihin tavoitteisiin. Eksklusiivinen identiteetti muodostuu tarpeesta vastustaa ryhmän ulkopuolisten tahojen intressejä silloin, kun ne ovat ristiriidassa kyseisen ryhmän omien intressien kanssa. Näin voi nähdä tapahtuneen siirtomaa-ajan Intiassa Sepoy-kapinan yhteydessä tai Suomessa 1800-luvun lopun kansallisessa heräämisessä ja sotavuosina. Mitä eksklusiivisempi yhteisö on, sitä vähemmän se hyväksyy ulkopuolisia vaikutteita tai uusia jäseniä. Eksklusiivinen toiminta ei kuitenkaan yleensä kohdistu ulkopuolisiin vaikutteisiin sinänsä, vaan rajautuu sen mukaan, mitä vieraan edustamia normeja, mielikuvia tai ominaisuuksia pidetään liian erilaisina (vrt. suomalaisten suhtautuminen muihin länsimaihin ja islamilaisuuteen). Kansallisvaltioiden muodostuessa pyritään ihmisten sitoutuminen sukuun ja paikallisidentiteettiin laajentamaan koskemaan valtion sisällä asuvaan kansaa kokonaisuudessaan – siinä missä kukin puolustaa omaa kotiaan tuntemattomilla asettamalla kotiovensa lukkoon, pyritään myös kansankotia puolustamaan asettamalla selkeät rajat, jotka voi ylittää vain luvan kanssa.
Nationalismin filosofia on etenkin myöhemmissä muodoissaan pääosin vastakohtaista merkantilismin tai kommunismin ekspansioon imperialismiin johtaville filosofioille – näin siitä huolimatta, että nationalismi voi olla joko separatistista (esim. Suomi, Balttia, baskit) tai yhdentävää (1800-l. Saksa ja Italia, ”euronationalismi”). Se näkee ihmiset kulttuurisina ryhminä, toisin kuin marxismi näkee ihmiset sosiaaliluokkina. Se myös vastustaa modernia individualismia, mistä hyvänä esimerkkinä ranskalaisen yhteiskuntafilosofi Alan de Benoistin lausunto, jossa hän ruotii modernia individualistista elämänasennetta katsoen johtavan erilaisten kulttuurien ja rotujen tuhoutumiseen:
”The fundamental value may be placed on the individual, and when this is done the whole of mankind is conceived as the sum total of all individuals - a vast faceless proletariat - instead of as a rich fabric of diverse nations, cultures and races.”
Tältä kannalta nationalismin voi nähdä olevan ristiriidassa sekä vapaan kapitalismin, että kommunismin kanssa, sillä nämä molemmat lähestyvät yhteiskuntaa talouden antamista ehdoista, joille kulttuuri ja etnisyys on alisteista.
Mitä laajempaan ja heterogeenisempään ihmisjoukkoon yhteenkuuluvuuden ajatusta laajennetaan, sitä enemmän tästä yhteenkuuluvuudesta tulee konstruoitua ja sitä enemmän se vaatii instituutioita ja symboliikkaa. Jos tätä toteutetaan hallinnollisesti, voidaan yhteisön luonteen kuvata muuttuvan Tönniesin termein gemainschaftista yhä enemmän gesellschaftiin päin. Kaikkein eniten gemainschaftin määritelmää noudattavat yhteisöt ovat perhe ja paikallisyhteisöt, kun taas vastaavasti gesellschaftia äärimmillään edustaa erilaiset kansainväliset järjestöt ja liitot.
