Olla ja olisi
Keskustelin eilen pitkään tuttavani kanssa kaikenlaista ihmisistä, politiikasta, tiedon luonteesta, vapaudesta ja monesta muusta mielenkiintoisesta asiasta. Eräs huomio, jonka tuttavani nosti esiin, oli ajatus kahdesta eri ihmistyypistä; olisi ja olla – ihmiset.
Ajatuksena tässä on se, että on olemassa ihmisiä, jotka vaativat ja odottavat, että yhteiskunta muotoutuu tietynlaiseksi. He ovat kovaan ääneen vaatimassa sellaisia asioita, kuin solidaarisuus ja tasa-arvo, mutta eivät kuitenkaan itse tee mitään itse asian hyväksi – ellei jatkuvaa vinkumista todellisista tai kuvitelluista epäoikeudenmukaisuuksista lasketa sellaiseksi. Sitten on olemassa olla-ihmisiä, jotka ottavat maailman vastaan sellaisena, kuin se on ja keskittävät aikansa ja voimansa tässä maailmassa pärjäämiseen. He eivät jää odottamaan sitä, että yhteiskunta levittää punaisen maton jalkojen juureen ennen kuin voivat kävellä eteenpäin. Siinä missä ensin mainittu ihmistyyppi elää riippuvaisena yhteiskunnan tuottamasta ilmaiseksi jaetusta hyvinvoinnista, pystyy jälkimmäiset toimimaan itsenäisinä.
Tällaiset olisi-ihmiset ovat kärkkäitä kritisoimaan yhteiskuntaa ja syyttämään kapitalismia tai rahaa kaikista näkemistään ongelmista. He eivät kuitenkaan huomaa sitä, että nimenomaan kapitalistinen talous ja sen tuottama vauraus yhdistettynä kristillissosiaaliseen yhteiskunnalliseen huolenpitoon mahdollistaa ylipäätään heidän kaltaisten ihmisten olemassaolon – sosialistisessa suunnitelmataloudessa nämä ihmiset eivät pärjäisi lainkaan. He kuvittelevat, että työn pitäisi olla jotain, millä ihminen ilmaisee itseään, vaikka todellisuudessa suurin osa työstä on melko ikävää ja tylsää puurtamista. Sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään esimerkiksi vasemmistointellektuelleiksi ei lopulta kuitenkaan ole mitään kosketuspintaa todelliseen työväestöön. He kritisoivat yrittäjiä, vaikka yritykset ovat se, mikä tuottaa kaiken varallisuuden yhteiskuntaan – juuri sen, mistä he kuvittelevat olevansa oikeutettuja saamaan enemmän, kuin ovat ansainneet.
On niin kirotun helppoa vain vaatia enemmän. On niin helppoa arvostella muiden tekemisiä. Paljon vaikeampaa on tehdä itse enemmän ja paremmin, mutta se onkin asia, joka erottaa nämä ihmiset toisistaan. On helppoa kieriskellä maailmantuskassa ja tuntea moraalista ylemmyyttä suhteessa muihin ihmisiin, ellei asian hyväksi tarvitse varsinaisesti tehdä mitään, eikä ottaa näin myöskään vastuuta tehdyistä asioista.
Ajatuksena tässä on se, että on olemassa ihmisiä, jotka vaativat ja odottavat, että yhteiskunta muotoutuu tietynlaiseksi. He ovat kovaan ääneen vaatimassa sellaisia asioita, kuin solidaarisuus ja tasa-arvo, mutta eivät kuitenkaan itse tee mitään itse asian hyväksi – ellei jatkuvaa vinkumista todellisista tai kuvitelluista epäoikeudenmukaisuuksista lasketa sellaiseksi. Sitten on olemassa olla-ihmisiä, jotka ottavat maailman vastaan sellaisena, kuin se on ja keskittävät aikansa ja voimansa tässä maailmassa pärjäämiseen. He eivät jää odottamaan sitä, että yhteiskunta levittää punaisen maton jalkojen juureen ennen kuin voivat kävellä eteenpäin. Siinä missä ensin mainittu ihmistyyppi elää riippuvaisena yhteiskunnan tuottamasta ilmaiseksi jaetusta hyvinvoinnista, pystyy jälkimmäiset toimimaan itsenäisinä.
Tällaiset olisi-ihmiset ovat kärkkäitä kritisoimaan yhteiskuntaa ja syyttämään kapitalismia tai rahaa kaikista näkemistään ongelmista. He eivät kuitenkaan huomaa sitä, että nimenomaan kapitalistinen talous ja sen tuottama vauraus yhdistettynä kristillissosiaaliseen yhteiskunnalliseen huolenpitoon mahdollistaa ylipäätään heidän kaltaisten ihmisten olemassaolon – sosialistisessa suunnitelmataloudessa nämä ihmiset eivät pärjäisi lainkaan. He kuvittelevat, että työn pitäisi olla jotain, millä ihminen ilmaisee itseään, vaikka todellisuudessa suurin osa työstä on melko ikävää ja tylsää puurtamista. Sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään esimerkiksi vasemmistointellektuelleiksi ei lopulta kuitenkaan ole mitään kosketuspintaa todelliseen työväestöön. He kritisoivat yrittäjiä, vaikka yritykset ovat se, mikä tuottaa kaiken varallisuuden yhteiskuntaan – juuri sen, mistä he kuvittelevat olevansa oikeutettuja saamaan enemmän, kuin ovat ansainneet.
On niin kirotun helppoa vain vaatia enemmän. On niin helppoa arvostella muiden tekemisiä. Paljon vaikeampaa on tehdä itse enemmän ja paremmin, mutta se onkin asia, joka erottaa nämä ihmiset toisistaan. On helppoa kieriskellä maailmantuskassa ja tuntea moraalista ylemmyyttä suhteessa muihin ihmisiin, ellei asian hyväksi tarvitse varsinaisesti tehdä mitään, eikä ottaa näin myöskään vastuuta tehdyistä asioista.
