Kansallisen identiteetin merkityksestä
Jamaikalaissyntyinen, mutta Britanniassa elävä professori Stuart Hall on kirjoittanut teoksen Identiteetti (1999), joka muun muassa käsittelee ihmisten kansallisena pitämää identiteettiä. Hänen vasemmistolaisasenteisessa kansallisvaltion ja yhtenäiskulttuurin kritiikissä on joitakin aivan onnistuneita huomioita, mutta näistä huomioista vedetyt johtopäätökset oli koettavissa varsin yksisilmäisiksi ja avoimen poliittisesti motivoituneiksi.
Kirja käsittelee identiteettiä monelta kannalta sukupuolen, sosiaaliluokan ja massakulttuurin luomien mallien kautta, mutta lyhyesti referoiden Hallin silmiinpistävin väite, joka herätti huomattavaa henkilökohtaista ärtymystä on hänen käsityksensä kansallisesta kulttuurista. Eli se, ettei kansallisvaltiolla ja kansallisvaltion symboleilla, eikä myöskään kansalliselle pohjalle luodulla identiteetillä ole merkitystä sen takia, että ne ovat jotain keinotekoista.
Myönnettäköön, että kansallinen identiteetillä ja käsityksellä jollakin alueella elävien ihmisten yhteenkuuluvuudesta on paljon samaa mytologisten sankaritarinoiden kanssa: molemmilla on enemmän tai vähemmän myyttinen alkuperä, selviytymistaistelu ja kasvu suuruuteen. Samoin kansoilla on tiettyjä symboleja joita kansan yhtenäisyyttä ajavat tahot haluavat pitää represtaationa itse kansasta. Suomalaisittain meillä on kansallismaisema, -laulu, -lippu, -eepos, -runoilija, -säveltäjä, -eläin, -urheilu, -ruoka ja niin edelleen. Hallin mukaan näillä ei ole oikeasti niiden nauttimaa arvoa, sillä useimmat näistä on luotu kansallisvaltion yhtenäisyyden tarpeisiin – näin on laita etenkin puhuttaessa kansallisista tunnuksista, eepoksista ja lauluista. Hallin näkemyksen mukaan siis aitoa, oikeaa kulttuuria on jokin sellainen, mikä on syntynyt spontaanisti – eivät tarkoitushakuiset kulttuurin tuotteet.
Tässä suhteessa olen kuitenkin täysin päinvastaista mieltä, sillä mielestäni kansallisen kulttuurin mahdollinen keinotekoisuus ei muuta miksikään sen arvoa. On kansanomaista kulttuuria joka on syntynyt spontaanisti ilman, että sillä on ollut nationalistisia päämääriä (esimerkiksi folklore, kansanmusiikki, sananparret, elämäntavat jne.) ja on kulttuuria jolla taas on nationalistisia päämääriä. Näitä ovat esimerkiksi viralliset kansallisjuhlat ja symbolit. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään jälkimmäisten arvoa, sillä vaikka aarniometsässä kasvanut puu on olemassa siellä luonnostaan, ilman ihmisen käden työtä ja Nokian puhelin taas on päinvastoin edellyttänyt ihmisen toimintaa ollakseen olemassa niin ei kumpikaan ole yhtään vähemmän olemassa olevia. Samoin ei myöskään kansallinen identiteetti ole yhtään vähemmän olemassa oleva kuin mikä tahansa muu identiteetti. Oikeastaan ei ole olemassakaan mitään luontaista ja sisäsyntyistä identiteettiä vaan ihmisen identiteetti rakentuu aina hänen arvojensa ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Kansallinen identiteetti on olemassa koska on ihmisiä jotka tuntevat kansallista yhteenkuuluvuutta ja luovat symboleja tälle yhteenkuuluvuudelle. Nämä symbolit puolestaan vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mahdollistavat toiminnan kansakuntana. Kun samalla alueella elävillä ihmisillä on yhteinen päämäärä, johon he voivat samaistua, niin vähenee kitka tämän alueen ihmisten sisäryhmien välillä. Tällainen ilmiö on havaittavissa etenkin kriisiaikoina, jolloin ihmisten kansallinen identiteetti aktivoituu ja sisäiset riidat kansan sisällä jäävät toissijaisiksi. Tästä esimerkkinä talvisota, jossa kansa yhtenäistyy yhteiseen selviytymistaisteluun. Tämä on nähtävissä luonnollisena selviytymisreaktiona ulkoista uhkaa vastaan.
Jos valtion sisällä elävä kansa ei tunne kuuluvansa yhteen ja valtion sisällä elää paljon toisistaan eroava sosiaalisia tai etnisiä ryhmiä, niin ei ole myöskään todennäköistä että tällainen joukko ihmisiä kykenee tehokkaasti toimimaan yhteisiksi koettavien päämäärien saavuttamiseen. Syy on yksinkertainen: voimakkaasti pirstaloituneessa yhteiskunnassa ei ole yhteisiä päämääriä joiden vuoksi toimia.
Kansallistunne on jatkumoa sille samalla joukkoidentiteetin tarpeelle, joka ilmeni ennen kansallisvaltioita kyläyhteisöjen yhteenkuuluvuuden muodossa. Tätä ennen oli heimoja, joilla niilläkin oli oma yhtenäiskulttuuri ja yhteiset tavoitteet. Vastakohtana tälle puolestaan voidaan pitää entisen Jugoslavian aluetta, jolla elää useita toisistaan voimakkaasti eroavia etnisiä ryhmiä ja näiden väliset ristiriitaisuudet ilmenivät hyvin traagisella tavalla 90-luvulla, kun siihen asti etnisten jännitteiden syntymisen estänyt Jugoslavian autotäärinen valta luhistui. Etnisiä konflikteja ilman voimapolitiikkaa voida välttää niin kauan, kun kahdella eri kulttuurilla on eri päämäärät, mutta yhteinen intressi johonkin maantieteelliseen alueeseen. Etnisyyden lisäksi konfliktin voi aiheuttaa myös toisistaan erottuvien sosiaalisten luokkien muodostuminen, joka voi myös aiheuttaa konflikteja ja sekasortoa.
Se, että samaistumme omiin kansallisiin periaatteisiin, muistamme niitä aikoja, jolloin kansamme on ollut vaarassa joutua toisen kansan alistamaksi, säilytämme ja pidämme yllä monien sukupolvien takaa periytyvää henkistä pääomaa, suojelemme maamme luontoa ja pyrimme toimillamme siihen, että myös meidän lapsenlapsemme voivat joulukuun kuudentena vetää siniristilipun salkoon symbolina kansallisesta suvereeniudesta, ei mielestäni ole turhaa tai edes keinotekosia vaikka sillä onkin selkeästi osoitettava päämäärä ja tarkoitus. Kansallisen ja kansanomaisen kulttuurin ei tarvitse olla ikuisesti muuttumattomana pysyvää ja stabiilia, sillä mikään kulttuuri ei sitä ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin on toivottavaa, että kukin kulttuuri muuntuu tai säilyy sen omilla ehdoilla, eikä niin, että jokin taho julistaa sen turhaksi, keinotekoiseksi ja valmiina romutettavaksi.
