Konstruktivismi ja strukturalismi yhteiskunnan tarkastelutapoina

Yksilön ja ympäröivän kulttuurin välinen suhde jaetaan pääasiallisesti kahteen näkökantaan sen mukaan, nähdäänkö kulttuuri ihmisten välisenä, avoimena vuorovaikutuksena ja kanssakäymisenä vai ulkopäin annettuna rakenteena ja valtajärjestelmänä.

Konstruktivismin juuret ovat klassisessa liberalistisessa ja valistuksellisessa ajattelussa, jossa ihmiset nähdään luovina, toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevina yksilöinä. Kulttuuri on tässä yhteydessä ihmisen tapa jäsentää ja ymmärtää maailman realiteetteja ja antaa mieli yhteiskunnalle, ympäristölle ja olemassaololle.

Strukturalistisessa näkökannassa puolestaan nähdään kulttuuri, monesti keinotekoisina, rakenteina, jotka alistavat ihmisiä jonkin vallan alle. Tämän näkemyksen kannattajia on etenkin niissä ryhmissä, jotka kritisoivat yhteiskuntajärjestelmää ja sen instituutioita ja voivat myös kritisoida mediaa, sanottuja sanoja ja kuvia valtarakenteita ylläpitävinä.

Kun strukturalismia tarkastellaan konstruktivistin silmin, niin on huomattavaa, että strukturalistien eri ilmiöitä kritisoidessaan esiin nostama keinotekoisuus on hyvin epämääräinen termi, eikä sinänsä ole määritelmä hyvälle tai huonolle, kuin ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli vallitsevassa diskurssissa joidenkin asioiden kuvitellusta luonnollisuudesta on tehty ihanne. Sinänsä esimerkiksi keinotekoinen tuote, kuten matkapuhelin, ei ole sen parempi tai huonompi sinänsä, saati vähemmän olemassa oleva, kuin metsässä kasvava puu. On myös otettava huomioon, että ihmiskuva, jossa ihminen on ulkoapäin ohjattava kulttuurinen idiootti, ollen paljon sukua puhtaalle fatalismille, ei näytä saavan lopulta empiiristä tukea, sillä mitä enemmän mediaa tuotetaan ja mitä enemmän erilaisia näkökantoja esitetään, niin sitä kriittisempiä ihmiset ovat kuulemaansa ja näkemäänsä kohtaan. Ihminen ei automaatin kaltaisesti ala toteuttaa sellaista ihannetta, mitä hän näkee mediassa ja toisaalta voidaan myös ajatella, että monet ihanteet (ajatus ihanneperheestä, ihanteet miehen ja naisen suhteen) ovat sellaisia, joita useimmat haluavat toteuttaa kokematta tunnetta alistetuksi tulemisesta. Se, että he hylkäävät marginaaliryhmien tarjoamat ihanteet ja näkemykset puolestaan johtuu siitä, että he eivät samaistu niihin, eivätkä halua toteuttaa heidän edustamaansa elämäntapaa.

Toisaalta voidaan huomiota kiinnittää siihen, että jokaisessa ihmisyhteisössä on aina ollut ja tulee varmastikin aina olemaan tietty hierarkia ja tämä on edellytyksenä minkä tahansa joukon toimivuudelle. Tämän rakenteen välttämättömyys korostuu etenkin kriisitilanteessa ja tämän takia esimerkiksi armeija on kaikkein selvinten hierarkkinen, sillä toiminnan päämäärän saavuttaminen nopeasti ja tehokkaasti olisi täysin mahdotonta tilanteessa, jossa on vain suuri määrä toimijoita vailla ennalta tehtyä sopimusta siitä, kuka päättää toimintatavoista nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Sama rakenne on nähtävissä myös kaikissa muissakin nopeata ja selkeälinjaista toimintaa vaativissa yhteisöissä, kuten sairaaloissa, pelastuslaitoksissa tai joidenkin alojen yrityksissä. Tämä hierarkia on olemassa riippumatta siitä, millä kriteereillä se määräytyy ja esimerkiksi nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa se määräytyy sen mukaan, kuka ja ketkä kykenevät vakuuttamaan kansalaiset kaikkein parhaiten siitä, että juuri he ovat kaikkein kykenevimpiä takaamaan äänestäjilleen hyvinvointia seuraavaksi vaalikaudeksi. Tästä poikkeavana järjestelmänä voidaan katsoa Sveitsiä, jossa useiden suorien kansanäänestysten johdosta parlamentilla on huomattavasti kapeampi valta suhteessa kansaan.

Kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet ovat toisaalta yksilöä rajoittavia, mutta toisaalta voidaan katsoa niiden antavan turvaa ja vakautta. Ne ovat monesti välttämättömiä päämäärien saavuttamiseksi ja niiden osoittamat ihanteet antavat myös mieltä ja tavoitteita yksilöille.