Erilaiset yhteisöt

Ihminen toteuttaa yhteisöllistä toimintaansa vaihtelevan kokoisissa ryhmissä, joihin hän katsoo olevansa osallisena. Pienin ryhmä tässä yhteydessä on perhe, tätä laajempana suku, heimo, kansa, kulttuurialue (esim. länsimaat) tai joissakin, varsin idealistisissa tapauksissa, myös ihmiskunta.

Sidosryhmissä yhteinen identiteetti muodostuu inklusiivisesti ja eksklusiivisesti. Inkluusivinen identifioituminen merkitsee tapojen, perinteiden, kielen ja kulttuurin omaksumista, sekä sitoutumista ryhmän yhteisiksi katsottuihin tavoitteisiin. Eksklusiivinen identiteetti muodostuu tarpeesta vastustaa ryhmän ulkopuolisten tahojen intressejä silloin, kun ne ovat ristiriidassa kyseisen ryhmän omien intressien kanssa. Näin voi nähdä tapahtuneen siirtomaa-ajan Intiassa Sepoy-kapinan yhteydessä tai Suomessa 1800-luvun lopun kansallisessa heräämisessä ja sotavuosina. Mitä eksklusiivisempi yhteisö on, sitä vähemmän se hyväksyy ulkopuolisia vaikutteita tai uusia jäseniä. Eksklusiivinen toiminta ei kuitenkaan yleensä kohdistu ulkopuolisiin vaikutteisiin sinänsä, vaan rajautuu sen mukaan, mitä vieraan edustamia normeja, mielikuvia tai ominaisuuksia pidetään liian erilaisina (vrt. suomalaisten suhtautuminen muihin länsimaihin ja islamilaisuuteen). Kansallisvaltioiden muodostuessa pyritään ihmisten sitoutuminen sukuun ja paikallisidentiteettiin laajentamaan koskemaan valtion sisällä asuvaan kansaa kokonaisuudessaan – siinä missä kukin puolustaa omaa kotiaan tuntemattomilla asettamalla kotiovensa lukkoon, pyritään myös kansankotia puolustamaan asettamalla selkeät rajat, jotka voi ylittää vain luvan kanssa.

Nationalismin filosofia on etenkin myöhemmissä muodoissaan pääosin vastakohtaista merkantilismin tai kommunismin ekspansioon imperialismiin johtaville filosofioille – näin siitä huolimatta, että nationalismi voi olla joko separatistista (esim. Suomi, Balttia, baskit) tai yhdentävää (1800-l. Saksa ja Italia, ”euronationalismi”). Se näkee ihmiset kulttuurisina ryhminä, toisin kuin marxismi näkee ihmiset sosiaaliluokkina. Se myös vastustaa modernia individualismia, mistä hyvänä esimerkkinä ranskalaisen yhteiskuntafilosofi Alan de Benoistin lausunto, jossa hän ruotii modernia individualistista elämänasennetta katsoen johtavan erilaisten kulttuurien ja rotujen tuhoutumiseen:

”The fundamental value may be placed on the individual, and when this is done the whole of mankind is conceived as the sum total of all individuals - a vast faceless proletariat - instead of as a rich fabric of diverse nations, cultures and races.”

Tältä kannalta nationalismin voi nähdä olevan ristiriidassa sekä vapaan kapitalismin, että kommunismin kanssa, sillä nämä molemmat lähestyvät yhteiskuntaa talouden antamista ehdoista, joille kulttuuri ja etnisyys on alisteista.

Mitä laajempaan ja heterogeenisempään ihmisjoukkoon yhteenkuuluvuuden ajatusta laajennetaan, sitä enemmän tästä yhteenkuuluvuudesta tulee konstruoitua ja sitä enemmän se vaatii instituutioita ja symboliikkaa. Jos tätä toteutetaan hallinnollisesti, voidaan yhteisön luonteen kuvata muuttuvan Tönniesin termein gemainschaftista yhä enemmän gesellschaftiin päin. Kaikkein eniten gemainschaftin määritelmää noudattavat yhteisöt ovat perhe ja paikallisyhteisöt, kun taas vastaavasti gesellschaftia äärimmillään edustaa erilaiset kansainväliset järjestöt ja liitot.

Konstruktivismi ja strukturalismi yhteiskunnan tarkastelutapoina

Yksilön ja ympäröivän kulttuurin välinen suhde jaetaan pääasiallisesti kahteen näkökantaan sen mukaan, nähdäänkö kulttuuri ihmisten välisenä, avoimena vuorovaikutuksena ja kanssakäymisenä vai ulkopäin annettuna rakenteena ja valtajärjestelmänä.

Konstruktivismin juuret ovat klassisessa liberalistisessa ja valistuksellisessa ajattelussa, jossa ihmiset nähdään luovina, toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevina yksilöinä. Kulttuuri on tässä yhteydessä ihmisen tapa jäsentää ja ymmärtää maailman realiteetteja ja antaa mieli yhteiskunnalle, ympäristölle ja olemassaololle.

Strukturalistisessa näkökannassa puolestaan nähdään kulttuuri, monesti keinotekoisina, rakenteina, jotka alistavat ihmisiä jonkin vallan alle. Tämän näkemyksen kannattajia on etenkin niissä ryhmissä, jotka kritisoivat yhteiskuntajärjestelmää ja sen instituutioita ja voivat myös kritisoida mediaa, sanottuja sanoja ja kuvia valtarakenteita ylläpitävinä.

Kun strukturalismia tarkastellaan konstruktivistin silmin, niin on huomattavaa, että strukturalistien eri ilmiöitä kritisoidessaan esiin nostama keinotekoisuus on hyvin epämääräinen termi, eikä sinänsä ole määritelmä hyvälle tai huonolle, kuin ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli vallitsevassa diskurssissa joidenkin asioiden kuvitellusta luonnollisuudesta on tehty ihanne. Sinänsä esimerkiksi keinotekoinen tuote, kuten matkapuhelin, ei ole sen parempi tai huonompi sinänsä, saati vähemmän olemassa oleva, kuin metsässä kasvava puu. On myös otettava huomioon, että ihmiskuva, jossa ihminen on ulkoapäin ohjattava kulttuurinen idiootti, ollen paljon sukua puhtaalle fatalismille, ei näytä saavan lopulta empiiristä tukea, sillä mitä enemmän mediaa tuotetaan ja mitä enemmän erilaisia näkökantoja esitetään, niin sitä kriittisempiä ihmiset ovat kuulemaansa ja näkemäänsä kohtaan. Ihminen ei automaatin kaltaisesti ala toteuttaa sellaista ihannetta, mitä hän näkee mediassa ja toisaalta voidaan myös ajatella, että monet ihanteet (ajatus ihanneperheestä, ihanteet miehen ja naisen suhteen) ovat sellaisia, joita useimmat haluavat toteuttaa kokematta tunnetta alistetuksi tulemisesta. Se, että he hylkäävät marginaaliryhmien tarjoamat ihanteet ja näkemykset puolestaan johtuu siitä, että he eivät samaistu niihin, eivätkä halua toteuttaa heidän edustamaansa elämäntapaa.

Toisaalta voidaan huomiota kiinnittää siihen, että jokaisessa ihmisyhteisössä on aina ollut ja tulee varmastikin aina olemaan tietty hierarkia ja tämä on edellytyksenä minkä tahansa joukon toimivuudelle. Tämän rakenteen välttämättömyys korostuu etenkin kriisitilanteessa ja tämän takia esimerkiksi armeija on kaikkein selvinten hierarkkinen, sillä toiminnan päämäärän saavuttaminen nopeasti ja tehokkaasti olisi täysin mahdotonta tilanteessa, jossa on vain suuri määrä toimijoita vailla ennalta tehtyä sopimusta siitä, kuka päättää toimintatavoista nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Sama rakenne on nähtävissä myös kaikissa muissakin nopeata ja selkeälinjaista toimintaa vaativissa yhteisöissä, kuten sairaaloissa, pelastuslaitoksissa tai joidenkin alojen yrityksissä. Tämä hierarkia on olemassa riippumatta siitä, millä kriteereillä se määräytyy ja esimerkiksi nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa se määräytyy sen mukaan, kuka ja ketkä kykenevät vakuuttamaan kansalaiset kaikkein parhaiten siitä, että juuri he ovat kaikkein kykenevimpiä takaamaan äänestäjilleen hyvinvointia seuraavaksi vaalikaudeksi. Tästä poikkeavana järjestelmänä voidaan katsoa Sveitsiä, jossa useiden suorien kansanäänestysten johdosta parlamentilla on huomattavasti kapeampi valta suhteessa kansaan.

Kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet ovat toisaalta yksilöä rajoittavia, mutta toisaalta voidaan katsoa niiden antavan turvaa ja vakautta. Ne ovat monesti välttämättömiä päämäärien saavuttamiseksi ja niiden osoittamat ihanteet antavat myös mieltä ja tavoitteita yksilöille.

Norjan poliisi ja hijab

Satakunnan Kansa uutisoi, että Norjassa saa poliisi pian käyttää univormunsa kanssa hijabia - musliminaisen huivia - mikäli maan poliisihallituksen esitys menee läpi. Lieneekin siis vain ajan kysymys milloin tämä kehitys rantautuu meillekin.

Poliisihallinnon mukaan kyse on siitä, että näin kaikki eri kansankerrokset tulevat edustetuiksi ja osoittaa poliisin ymmärtävän myös erilaisia kulttuureja uskontoja. Mielenkiintoista ajatella sitä, näkisimmekö myös askenazi-juutalaisen tai rastafarin poliisina samoin perustein - tai miltä näyttäisi shintolaismunkin asuun pukeutunut poliisi?

Poliisin tulisi edustaa virantoimituksessaan objektiivista virkavaltaa ilman merkkejä uskonnosta tai vaikkapa poliittisesta suuntautumisesta. Tältä kannalta kehitys on tässä(kin) asiassa erittäin huolestuttavaa. Poliisilla on yhtenäiunen univormu ilmeisestä ja hyvästä syystä ja se, että univormuun ilmestyvät ideologiaa ja maailmankatsomusta viestittävät symbolit on tämän neutraalin ja yhtenäisen univormun ihanteen rikkomusta.

Kulttuurin määrittelystä

Seuraavassa pyrin esittämään jonkinlaisen johdatuksen siihen, mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Tämä on olennaista tarkasteltaessa sellaisia asioita ja käsitteitä kuin suomalainen kulttuuri, kulttuurierot tai monikulttuurisuus.

Mitä on kulttuuri?

Termin kulttuuri määritelmä jakautuu esteettiseen ja antropologiseen, joista ensin mainittu tarkoittaa korkeakulttuurista taidetta, joka on aina tietoisesti luotua ja ylläpidettyä. Sen ominaisuuksiin kuuluu laadullinen määrittely alan asiantuntijoiden tekemänä, sillä on arvostettu yhteiskunnallinen asema ja se tekee eron populaarikulttuuriin. Jälkimäinen määritelmä puolestaan tarkoittaa kulttuurin käsittämistä elämäntapana ja käytänteinä. Seuraavassa tulen tarkastelemaan nimenomaan jälkimmäisen määritelmän mukaista kulttuuria.

On sanottu, että kulttuuri on parasta mitä ihminen on tehnyt. Tämän ajatuksen taustalla on se, että kulttuuri kaikkine ilmenemismuotoineen on vain ihmiselle ominainen ilmiö ja osa lajityypillistä käyttäytymistä. Ihminen on fyysisesti varsin mitätön ja keskinkertainen olento verrattuna muihin lajeihin, jotka ovat erikoistuneet eri tavalla ja kehittyneet erikoistumisessaan äärimmäisen pitkälle. Ihminen ei pysty juoksemaan mitään saaliseläintä kiinni, ei kykene jäljittämään mitään hajuaistillaan, ei näe pimeässä, eikä pysty sulattamaan montaakaan ravintoainetta sellaisenaan. Meillä ei ole myöskään turkkia, joka suojaisi kylmältä tai mitään millä suojautua muita petoja vastaan.

Se, mikä on nostanut ihmislajin maapallon dominoivimmaksi ja yhdeksi laajimmalle levinneistä lajeista, on ihmisen loputon kyky luoda työvälineitä, hyödyntää luonnon raaka-aineita ja luoda järjestäytyneitä sivilisaatioita. Nämä yhdessä muodostavat kulttuurin, eli ihmisen tavan elää ja toteuttaa itseään.

Sosiaaliantropologi Bronislaw Malinowski näki kulttuurin keinona, jolla ihminen toteuttaa tarpeitaan vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin sisällä. Ihmisen näläntunteeseen tarjoaa kulttuuri ratkaisuna maanviljelyn, ruoanvalmistuksen ja ruokailutavat. Lisääntymistarpeen kulttuuri ratkaisee avioliittoinstituution kautta, suojan tarpeeseen tehdään vaatteet, rakennetaan talot ja lämmitysjärjestelmät. Kulttuuriset käytännöt määräytyvät näin ollen biologisten tarpeiden kautta ja näihin tarpeisiin eri kulttuurit tarjoavat erilaisia toteuttamismalleja.

Kulttuurin voidaan sanoa olevan yhteisöjen toiminnan ja yksilöiden välisen vuorovaikutuksen tulos. Kun ihmistä tarkastellaan erikokoisissa ryhmissä, laumoissa, esiintyvänä lajina, niin näyttäytyy kulttuuri tämän ryhmän sisällä viestejä välittävänä koodina. Kulttuurin voidaan katsoa monella tapaa sitovan yksilöitä tiettyyn ryhmään toimimaan yhteistoiminnassa yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja tästä syystä minkä tahansa ryhmän sisäistä kulttuuria määrittävät tietyt säännöt, rajoitteet, kielen ja käyttäytymisen konventiot. Yhtenäisiin tavoitteisiin pyrkivä ryhmä pyrkii saavuttamaan keskinäisen solidaarisuuden ja samanmielisyyden tavoitteista ja toimintatavoista, mikä on ehtona onnistuneeseen yhteistyöhön - ja näin määräytyvät myös tabut, joiden rikkominen heikentää ryhmän sisäistä yhteisymmärrystä.

Jokainen kulttuuri kivikaudelta moderneihin sivilisaatioihin on luonut ympärilleen tiettyjen yhteisten ja yleisesti ymmärrettyjen symbolien järjestelmän, joka ilmenee keskusteluina ja erilaisina käyttäytymismalleina. Voidaan tarkastella esimerkiksi vaatetusta, jolla on kolhuilta ja lämpötilavaihteluilta suojaavan tarkoituksensa lisäksi olennainen funktio osana ihmisten välistä viestintää näkyen selvinten erilaisina univormuina, mutta myös ihmisten arkisena pukeutumisena. Aamutakille ja saketille on selkeästi määräytyneet omat aikansa ja paikkansa, jolloin niitä soveliasta käyttää ja tämän käyttäytymismallin rikkominen koetaan poikkeuksetta koomisena tai mielettömänä.

Yhteistä eri kulttuureille on myös abstraktien symbolien käyttö kuvaamaan yhteisön kokonaisuutta. Tämä on havaittavissa jo arkaaisissa heimoissa, korostuen sitä mukaa, mitä laajemman yksilöiden joukon yhteen nivovasta yhteisöstä on kyse. Esimerkiksi kansallisvaltiolla on lukuisia eri symboleja, joihin kansan jäsenet samaistavat itsensä ja joilla ilmoitetaan kansakunnan olemassaolo muiden joukossa. Lisäksi näiden symbolien funktiona on myös vahvistaa ihmisten solidaarisuutta saman kansallisvaltion sisällä asuvien kesken, ja tämä keskinäinen solidaarisuus - tai sen puute - tulee näkyvimmin esiin jonkin ulkoisen uhan vallitessa. Yhteenkuuluvuutta tuntematon joukko ihmisiä pyrkii kriisitilanteessa (luonnonkatastrofi, sotatila tms.) ensisijaisesti varmistamaan oman turvallisuutensa antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivien henkilöiden kaltaisesti, kun taas joukko, jossa vallitsee sisäinen luottamus toisiin, toimii todennäköisemmin yhdessä uhkaa vastaan.

Kulttuurin luoma yhtenevä symbolijärjestelmä, jaetut perusarvot ja käsitykset oikeasta ja väärästä palvelevat myös ihmisen ryhmäsidonnaista perusluonnetta, sekä takaa yksilöille perusturvallisuuden tunteen. Tällaisen puuttuminen on havaittavissa ihmisen vieraillessa eriävässä kulttuurissa, jossa toimimiseen hänellä ei ole tietoa eikä taitoa. Tämä ilmenee vahvinten täysin eri kulttuuripiiriin kuuluvassa väestössä, mutta moni tietänee, että jo Suomen eri osissa voi esimerkiksi huumorintaju poiketa huomattavastikin toisesta alueesta. Se, mitä Pohjois-Karjalassa pidetään normaalina sosiaalisena kanssakäymisenä, voidaan jossain muualla tulkita riidanhaluisuudeksi. Näin ollen on kulttuuri keskeisessä osassa siinä, kuinka ihmiset toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja luovat sosiaalista yhteisyyttä tiettyjen yhteisesti ymmärrettyjen konventioiden kautta.

Huomiota voidaan kiinnittää myös siihen, että jokaisessa ihmisyhteisössä on aina ollut ja tulee varmastikin aina olemaan tietty hierarkia ja tämä on edellytyksenä minkä tahansa joukon toimivuudelle. Tämän rakenteen välttämättömyys korostuu etenkin kriisitilanteessa ja tämän takia esimerkiksi armeija on kaikkein selvinten hierarkkinen, sillä toiminnan päämäärän saavuttaminen nopeasti ja tehokkaasti olisi täysin mahdotonta tilanteessa, jossa on vain suuri määrä toimijoita vailla ennalta tehtyä sopimusta siitä, kuka päättää toimintatavoista nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Sama rakenne on nähtävissä myös kaikissa muissakin nopeata ja selkeälinjaista toimintaa vaativissa yhteisöissä, kuten sairaaloissa, pelastuslaitoksissa tai joidenkin alojen yrityksissä. Tämä hierarkia on olemassa riippumatta siitä, millä kriteereillä se määräytyy ja esimerkiksi nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa se määräytyy sen mukaan, kuka ja ketkä kykenevät vakuuttamaan kansalaiset kaikkein parhaiten siitä, että juuri he ovat kaikkein kykenevimpiä takaamaan äänestäjilleen hyvinvointia seuraavaksi vaalikaudeksi.

Kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet ovat yhtäältä yksilöä rajoittavia, mutta toisaalta voidaan katsoa niiden antavan turvaa ja vakautta. Ne ovat monesti välttämättömiä päämäärien saavuttamiseksi ja niiden osoittamat ihanteet antavat myös mieltä ja tavoitteita yksilöille.